Heissan taas pitkästä aikaa! Kirjoittelu on jäänyt muiden hommien ohella aika vähiin... Kesä on hujahtanut ohi ja syksykin alkaa olla lopuillaan. Nyt taas siis pitkästä aikaa jotain pientä juttua tytöistämme. Taidankin kertoa jutun yhdeltä lenkiltä viime viikolta, joka sai omistajien sydämet jäätymään.. :) Tytöille ei kyllä mitään käynyt, ja loppujen lopuksi omistajatkin selvisivät "vain" pienellä sydänkohtauksella ja säikähdyksellä... ;)

Olimme lähteneet illalla siinä seitsemän aikaan vielä iltalenkille typyjen kanssa. Oli tietysti ihan pimeää. Lähdimme tuttua lenkkiä, ja päätimme poiketa eräällä vanhalla kärrypolulla, joka päättyy isoihin peltoaukeihin, joilla voitaisiin pitää tyttöjä vapaana. (tarkoitan siis vanhantienlenkkiä, kuten mamma tietää) Noo mentiin sitten pelloille ja päästettiin tytöt vapaasti juoksentelemaan. Tytöt juoksentelivat innoissaa isoilla pelloilla, ja me omistajat siinä  käveltiin ajatuksiin vaipuneina.

Yhtäkkiä alkoi kaukaa peltojen takana olevasta metsästä kuulua ihan hirveää haukuntaa. Aluksi kävi mielessä, että ei se millään voi olla meidän koirien haukkua, kun kuului niin kaukaa. No pian kyllä tunnistettiin haukunta ihan meidän koirista lähtöisiksi. Nellan sopraano ja Sinin tenorihan sieltä raikuivat.. Siinä tilanteessa ei kyllä naurattanut; oli pimeää ja jostain todella todella kaukaa kuului meidän tyttöjen raivokasta haukuntaa. Mielikuvitukseni alkoi laukata, ja kuvittelin tietysti susilaumoja, ja karhuja, jotka olivat juuri raatelemassa rakkaita hauvojamme... Aloimme tietysti huudella koiria hädissään luoksemme ja juosta ääntä kohti. Keskellä peltoa on oja, jonka yli ei pääse kävellen. Jäin hätääntyneenä kuuntelemaan haukuntaa ja kaivelin kännykkää taskustani. Soitin isälle, ja kerroin tarinan aika hätääntyneellä äänellä ja pyysin tulemaan luoksemme. Noo isä sitten rauhoitteli ja sanoi, että siellä on luultavasti vain joku peura tai supikoira, mutta lupasi tulla katsomaan. Odottelimme sitten hädissämme avun saapumista ja huutelimme koiria edelleen. Haukunta jatkui yhä.

Yhtäkkiä haukunta loppui. Vilkas mielikuvitukseni sitten oli kuulevinaan vinkaisun, ja ajattelin että nyt se oli koirien loppu. Saisimme mennä etsimään niiden ruumiita metsästä. Mikäli niitä nyt löytyisi, kun sudet varmaankin söisivät ne, tai sitten karhu, jos siitä oli kyse. Yhtäkkiä kuitenkin erotin pellolla jonkin vaalean möykyn, joka lähestyi meitä kovaa vauhtia. Kun möykky rynnisti lähemmäs, tajusin että se oli Nella. Huomasin myös, että sen vieressä pinkoi toinen pienempi ruskea pötikkä, joka oli Sini. Voitte vain kuvitella sitä helpotuksen tunnetta, jonka kokee, kun näkee jo kuolleiksi luulemansa koirat siinä vieressään elossa ja täysissä ruumiinvoimissa.. :) No lähdimme sitten kiiruusti kotiinpäin, ja ilmoitimme isälle väärästä hälytyksestä. Luultavasti se sitten oli peura tai supikoira, mutta sitä me emme kyllä saa ikinä selville. Kotona mietimme Marin kanssa, että paljonko maksaisimme, jos saisimme tietää koirien ajatukset, kun ne lötköttelivät siinä rauhassa vieressämme. Minä muistaakseni olisin maksanut satasen, ja mari viisikymppiä...

Että tälläinen story tällä kertaa.. Toivottavasti edes tarinan pääjuoni tuli selville tuosta epäselvästä selityksestäni.. Arki on muuten sujunut ihan normaalisti, ja lenkille lähdetään heijastimien kera kuitenkin. Lunta odotellaan kieli pitkällä. Sellainen mukava uutinen kuitenkin vielä, että lähellemme rakennetun uuden koulun pihaan on pystytetty jätti-iso kaukalo, jossa on tasainen hiekkapohja. Siis ihanteellinen agilitykenttä.. ;) Olemmekin ottaneet sen siihen käyttöön Marin kanssa, ja raahaamme aina välillä koululle ison pinon ämpäreitä ja suksisauvoja, joista kokoamme esteitä. Mukaan otetaan myös tietty iso pussi nakinpaloja, ja paljon reipasta agilitymieltä..:D

Hehheh.. Minäpäs tiedän mikä siellä oli, mutta en kyllä kerro teille...